Je ne rêve plus

Siitä on jo hurjasti aikaa kun olin pieni tyttönen ja ensimmäisiä kertoja äidin pakottamana kävin jumppatunneilla. Myöhemmin touhu kävi jumppailua vakavammaksi ja kohta oltiinkin jo kilpakentillä joukkuevoimistelun ytimessä. Tykästyin lajiin kovasti ja päädyin viettämään sen parissa kahdeksan vuotta. Nämä vuodet antoivat ja ottivat, enimmäkseen antoivat. Kisareissut kotimaassa ja ulkomailla, tiivis joukkuehenki, koko kropan aina ajatuksia asti uuvuttavat leirit sekä lukuisat mustelmia aiheuttavat puulattiaiset treenisalit tulevat mieleen päällimmäisinä. Myöskin elinikäiset ystävyydet syntyivät yhdessä hikoillessa. Lähes päivittäinen harjoittelu myös otti ja ravisteli pienen tytön elämää.
   Joukkuevoimistelu-urani päättyi jo useita vuosia sitten, mutta edelleen satunnaisesti seuraan joukkueiden kehittymistä vuosien varrella. Uudet kuviot ovat tulleet lajiin monessakin mielessä, mutta myös samoja tuttuja naamoja pyörii edelleen mukana ja olen ylpeä heistä, jotka vieläkin jaksavat. Rahkeeni eivät olisi koskaan riittäneet siihen, mitä osa heistä on nyt saavuttanut lajin pyörteissä.
 
   Kaunista katseltavaa ja pintaan nousevia hyviä sekä huonoja muistoja ja tunnelmia:

Ovo Team - Tartu 2011

"Ei tällaista työtä"

Haluan ilmaista pettymykseni nykynuorison asenteisiin. Varsinkin täällä pääkaupunkiseudulla ja etenkin toimareita kuhisevassa Espoossa, jonka keskellä rahakaivos Kauniainenkin sijaitsee, nämä niin sanotut rikkaiden pennut ovat alkaneet luulla, että rikkaaseen perheeseen syntyminen automaattisesti takaa heille hyvän tulevaisuuden ja että rahavirrat aukeavat heille heti peruskoulun jälkeen. Rikkaat rakkaat ikätoverini, näin se ei mene tai ainakaan pitäisi mennä.
   Hyvä on, myönnän olevani hieman katkera siitä, että vanhempienne statukset suovat teille etuoikeuden skipata nämä median nimeämät paskaduunit ja siirtyä suoraan jakkupukumaailmaan. Likaisin asia, johon joudutte kätenne upottamaan, ovat bakteereita kuhisevat setelit ja kolikot...
   Myös omat vanhempani ovat suhteellisen varakkaita, mutta kuten hekin, myös minä aloitan, ja haluan aloittaa urani pohjalta: puhelinmyynneistä, 13 tunnin työpäivistä, mcdonaldsin keittiöstä, vessanpyttyjen hinkkauksesta, seisomisesta väsyneistä jaloista. En ole pyytänyt vanhemmiltani apua töiden hankintaan, vaan kuten toivottavasti suurin osa muistakin nuorista, olen täyttänyt lukuisia työhakemuksia, käynyt haastatteluissa ja lopulta saanut töitä, jotka eivät aina ole olleet niitä kaikista miellyttävimpiä, mutta erittäin työmoraalia kehittäviä ja työntekoa opettavia. Haluan itse pärjätä ja rakentaa oman elämäni, enkä elää vanhempieni siivillä ja holhottavana. Oman arvomaailmani ja sietokykyni äärirajoilla ovat nuoret, jotka viimeiseen asti välttelevät näitä paskaduuneja. Ainakaan omaan firmaani en tällaisia nuoria ottaisi töihin, ja tuskin ottavat monet muutkaan ahkeruutta arvostavat yritykset (lukuunottamatta niitä, joihin ovet aukeavat vanhempien suhteilla...)

Jos vanhempien lompakko ei raotu, mutta duunarin elämäkään ei kiinnosta, ajautuvat nuoret elämään meidän työtä tekevien maksamilla verorahoilla ja notkumaan sossun luukulla. Uskokaa tai älkää mutta elämän ei aina kuulu olla "kivaa":

Silminnäkijä: Ei tällaista työtä

Nothing is more powerful than an idea

Jälleen kerran ihmisten hyväuskoisuus ja empatia punnitaan. Ugandan lapsisotilaita kokoavan armeijan pääjehusta, korkeanluokan devilistä, Joseph Konystä ja hänen vangitsemistavoitteestaan hehkuttava filmipätkä levisi valonnopeuttakin vauhdikkaammin ympäri maailman Facebookin ja Twitterin tietovirrassa. Klippi sai monet kyynelehtimään, toiset ihailemaan videoryhmän työnjälkeä ja lähes yhtä suuren osan kyynisesti arvioimaan videon takana olevan järjestön toimia.
Itse kuulun jälleen kerran välimielipiteiden joukkoon. En osaa päättää kumpaan näkökulmaan yhtyä. Pääasiassa olen sitä mieltä, että on pelkästään hyvä juttu, että asiasta tuli kohu ja nyt kony on kaikkien huulilla. Toivottavasti hyvää saadaan tällä kertaa aikaan, vaikkakin muutaman kympin sijoitukseni taisi hyväntekeväisyyden sijaan upota ahneiden uusliberalistien kapitalistijenkkien rahanahneisiin taskuihin.

Kony2012

Mrs. Cold, acting so tough

Viime kerralla lupasin tiivistelmiä helmikuun huippuhetkistä. Lupaustani en pidä, mutta visuaalista kattausta kyseisistä hetkistä voi ihailla pikkuveikkani kuvagalleriasta, suosittelen tsekkaamaan: Photostream Temetsi - Austria
   Blogihiljaisuuteeni syylliseksi nimeän erään elämän välitavoitteen, jota parhaillani luonnostelen ja ratkon. Yhtälön tuntemattomat muuttujat ovat kaupunki, asunto ja opiskelupaikka. Vakiona on mies. Yhtälö on niin moniosainen, että sen selvittämiseen kuluu useampi kuukausi.

Lukuaikaa takana kaksi kuukautta, edessä kolme!

Kings of Convenience - Mrs. Cold

It takes money and aeroplanes

Se on helmikuu nyt, nuorisokielellä ilmaistuna kuukauden pitäisi olla siis suhteellisen helmi eli siisti, magee, loistava, mahtava, upea ja niin edelleen. Onkohan näin?
    Kuukausihan käynnistyi auringonpaisteen ja hyytävien pakkasten voimalla, mikä jossakin mielessä voisi olla helmeyden ilmentymä. Helmikuun ensimmäiseen viikonloppuunkin mahtuu jo muutama mageus:  useiden keskusteluiden, galluppien, debattien, vaalikoneiden, ristiriitojen ja mielipiteenmuutosten loppuhuipennukseksi valtakunta saa uuden pärstän eli presidentin. Samaisena päivänä valtakunnan asukit nauttivat makeita runebergin torttuja. Kansallinen kupinkallistamattomuuskuukausikin päättyi, joten juhlintaa voidaan makeuden lisäksi myös terästää.
   Henkilökohtaisesti näitä kansallisia riemunpäiviä enemmän odotan kuukauden puoleen väliin sijoittuvia viisikymppisten juhlintoja sekä itäisen valtiovallan mäkisiä hiihtomaastoja, joista tiivistelmä ilmestyy helmen kuun helmeimpinä aikoina.

The Wombats - Tokyo (Vampires & Wolves)

The sun won't stop with the compromise

Joka vuosi näihin aikoihin ajaudun muistelemaan viime vuoden tapahtumia ja hetkiä, joihin haluaisin ehdottomasti aikamatkailla takaisin. Tälläiseen matkailuun ihmiskunnan huippuälykkysosamääräiset insinöörinerot eivät ole kuitenkaan vielä keksineet keinoja, joten ainoaksi mahdollisuudekseni jää vimmakas toivominen, että tuleva vuosi toisi mukanaan yhtä tunnerikkaita hetkiä.
   Sosiaalisessa mediassa vähentyneet "viime vuoden paras sitä sun tätä" -gallupit ovat ehkä hieman aikansa haalistuttamia, mutta päätin kuitenkin lähes samankaltaisesti tiivistää vuoden 2011 eloja ja oloja.
   Viime vuoden ylivoimaisesti paras vuodenaika oli kesä, johon kaikki muutkin best of last year -joukkioni jäsenet liittyvät. Kesääni mahtui monta yllättävää elämänsuuntaa mullistavaa käännettä, jotka välillä salaa innostun liittämään kohtalon näppien toimiksi.
   Viime vuoden paras reissu oli matkaseurallaan kaukomaanmatkat päihittänyt heinäkuinen rastienmetsästysviikko Ruotsissa. Seikkaluun kuului eksymisiä, epäonnistuneita kokkausyrityksiä, metsäntuoksuisia telttabileitä lentokentällä sekä lukemattomia kielimuurin aiheuttamia pulmatilanteita.
   Viime vuoden paras hetki oli eräs kaunis kesäilta Suomenlinnan kallioilla. Hetki on piirtynyt kirkkaana verkkokalvolleni, enkä tarvitse kuvamateriaalia sen ikuistamista varten.
   Ja lopuksi vielä kulttuuripläjäyksien ykköset:
Viime vuoden paras kirja oli hömppäromaanikastia edustava Anna Godbersenin Huumaa. Paras biisi on lähes mahdoton valita, mutta jonkun parhaimmiston edustajan mainitakseni: Foster the Peoplen Houdini. Viime vuoden parhaat kekkerit olivat ylioppilasjuhlat. Viime vuoden paras ostos oli iphone. Ja ihan viimeisenä kunniamaininta: Vuoden 2011 parhaat ruuat kokkasi Virgin Oilin pizzauuni.


Foster the People - Houdini

If love was a word, I don't understand.

On kivaa kun katsot silmiin ja hymyilet.
On kivaa että olet aina lähellä.
On kivaa että huomaat heti jos mieltäni painaa pahat asiat.
On kivaa kun kerrot mitä ajattelet.
On kivaa kun kiusoittelet ja nimittelet.
On kivaa kun kutitat, vaikka sanon ettei saa.
On kivaa kun piristät päivää vain olemalla siinä.
On kivaa että saan viettää kanssasi tämän joulun.

Marlon Roudette - New Age